Kun näkö- ja muistiongelmat piinaavat, perhe auttaa jaksamaan.
Sen piti olla tuiki tavallinen joulunaluspäivä Johanna Karjalaisen elämässä. Päivällä kolmen lapsen äiti oli käynyt siskonsa kanssa jouluostoksilla. Illalla hän lähti noutamaan toista tytärtään tämän kaverin luota.
Karjalainen ajoi parin kilometrin päässä kotoa sijaitsevaan risteykseen kuten oli tehnyt niin monta kertaa aiemminkin. Pysähtyi ja katsoi, ettei muita autoja näy.
Siitä hetkestä seuranneen kuukauden ajalta Karjalaisella ei sitten muistikuvia olekaan.
– En nähnyt oikealta tullutta kuorma-autoa ja törmäyksen seurauksena sinkouduin pienen Pösöni kanssa tien viereiselle pellolle, Karjalainen kertaa viiden vuoden takaisia tapahtumia.
Karjalainen kiidätettiin Turun yliopistolliseen keskussairaalaan, missä hänet vaivutettiin koomaan. Aivot saivat levätä, ja välillä Karjalaista yritettiin herätellä.
Herääminen tapahtui vasta jouluaattona – kymmenen päivää onnettomuuden jälkeen.
Voi olla, että elämä tuntuu välillä jopa entistä paremmalta, kun on joutunut pysähtymään.
Johanna Karjalainen
– En muista siitä mitään, mutta silloin soitin miehelleni Jarkolle ja puhuin muutaman sanan.
Karjalaisella oli onnettomuudessa matkassa niin hyvää kuin huonoakin tuuria. Hyvää tuuria oli se, että hän ylipäätään selvisi kolarista hengissä. Hyvää tuuria oli myös se, että vaikka kylkiluita meni poikki ja keuhkopussi puhkesi, liikuntakyky säilyi.
Huonoa tuuria olivat sitten aivojen kärsimät vauriot. Karjalaiselle jäi kolarista vaikea aivovamma.
Istumme Karjalaisen kotitalon keittiössä maaseudun rikkumattomassa rauhassa. Ikkunasta näkyy jylhää mäntymetsikköä, ja talvi on vasta tekemässä tuloaan. Kuura saa nurmikon näyttämään siltä kuin siihen olisi ripoteltu tomusokeria.
Karjalaisen kertoessa tarinaansa valkoinen kissa pomppaa pöydälle makupalojen toivossa. Kun niitä ei ole, Pepsi tyytyy rapsutuksiin. Perheen toinen kissa, Pentti, on jäänyt lymyilemään eteiseen.
Aivovamman seurauksena Karjalaisen elämä ei ole enää hektistä. Ennen onnettomuutta hän teki lähihoitajana kolmivuorotyötä vanhusten palvelutalossa. Kolme lasta takasi sen, että kiirettä piti.
Sitten vauhdikas perhe- ja työarki muuttui fysio- ja toimintaterapiaksi ja neuropsykologisiksi testeiksi. Takaisin kotiin hän pääsi parin kuukauden päästä onnettomuudesta, mutta työelämään ei ollut enää paluuta.
Kuten Karjalaisen tapauksessa, aivovamma ei aina näy päälle päin. Usein ihmisten onkin vaikea ymmärtää, miten vamma rajoittaa elämää.
Karjalaisella se tarkoittaa, että hän ei näe hämärässä eikä hahmota etäisyyksiä. Omalla paikkakunnalla hän pystyy liikkumaan jonkin verran itsekseen. Vieraalla paikkakunnalla hän eksyisi.
Kotona hän törmäilee seiniin, eikä esimerkiksi ruokatavaroiden laittamisesta kaappiin tahdo tulla mitään. Aluksi Karjalainen myös näki kaiken kahtena, mutta tämä saatiin korjattua ensin laseilla ja myöhemmin leikkauksella.
Aivovamma vaikuttaa myös muistiin. Karjalaisella on apunaan avustaja, joka tulee mukaan esimerkiksi lääkäriin varmistamaan, että hän muistaa siellä sovitut asiat.
Aivovamma aiheuttaa myös väsymystä, aloitekyvyttömyyttä, keskittymisvaikeuksia, äkkipikaisuutta ja itkuisuutta.
– Väsymys on välillä aivan hirveä, eikä nukkuminen siihen auta. Kun itku tulee, se ei tahdo loppua. Sekin on muuttunut, että paukauttelen ihmisille asioita tarkoittamatta pahaa.
Karjalainen kertoo, että onnettomuuden jälkeen vuosi kului masennuksen merkeissä. Hän toivoi näkevänsä tutun autonsa pihalla ja voivansa lähteä työhön, josta niin piti. Kohtalo päätti toisin.
– Mummut ja papat ovat edelleen lähellä sydäntäni. Haaveenani oli, että kun lapset ovat kasvaneet, lukisin geronomiksi. Siitä jouduin luopumaan.
Vähitellen elämä asettui uusiin uomiinsa, ja Karjalaisen mukaan onnettomuudesta seurasi myös hyviä asioita.
– Aiemmin olin siivoushullu ja koko ajan menossa. Voi olla, että elämä tuntuu välillä jopa entistä paremmalta, kun on joutunut pysähtymään.
Onnettomuuden jälkeen perheen tärkeys vain korostui. Onnettomuus sitoi kaikki tiiviimmin yhteen, ja Karjalainen tunteekin syvää kiitollisuutta.
– Minulla on oma rakas mies, joka pysyy rinnallani, ja lapset tietävät, mihin pystyn. Voimme tehdä yhdessä asioita. Niin, ja sitten ovat vielä kissat ja kaksi pissalta haisevaa pupua, Karjalainen naurahtaa.
Karjalaisen mukaan sekin on hienoa, että onnettomuuden jälkeen ystävät ovat pysyneet elämässä ja myös sukulaiset ymmärtäneet tilanteen.
Myös vertaistuki on osoittautunut tärkeäksi. Puoli vuotta onnettomuuden jälkeen Karjalaiset tapasivat muita vastaavan kohtalon kokeneita perheitä Aivovammaliiton kautta järjestetyllä leirillä. Yhteyttä leirillä tavattujen kanssa on pidetty sittemminkin.
Kohtalotovereiden kanssa jutellaan myös Facebook-ryhmissä.
– Niissä on helppo puhua asioista, vaikka kaikki aivovammat ovatkin täysin erilaisia. Voi sanoa mitä vain, ja siellä ymmärretään rajummatkin tunteenpurkaukset.
Viiden vuoden takaiset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä ja muuttaneet elämää. Onnettomuus ei kuitenkaan estä Johanna Karjalaista nauttimasta elämän pienistä iloista – kuten vaikkapa lähestyvästä joulusta.
Tästä joulusta tuleekin aivan erityinen, sillä Karjalaisten pihasta kaadettu kuusi komeilee nyt Turun tuomiokirkon edustalla.
Karjalaiset ehdottivat kuustaan paraatipaikalle jo muutama vuosi sitten, ja katselmusten jälkeen nyt oli oikea aika.
– Olemme hulluja jouluihmisiä, joten sen parempaa paikkaa ei kuuselle olisi voinut kuvitellakaan.
Välillä Karjalaisen ajatukset palaavat viiden vuoden takaisiin tapahtumiin. Hän kuvailee olevansa jääräpäinen ihminen ja ajattelee sen auttaneen selviytymään pahimman yli.
– Silloin oli olemassa pelko, etten enää herää. Mietin, että jos en olisi tällainen jääräpää, olisin jäänyt sinne makaamaan enkä olisi noussut. Mutta elämä jatkuu ja voi olla hyvää näinkin.