Suomalaisista aikuisista arviolta viidennes ei joko osaa uida tai on uimataidoltaan heikko. Apu löytyy aikuisille suunnatuilta kursseilta.
Suomen kesään kuuluu vesillä liikkuminen ja uiminen. Uimataito ei kuitenkaan ole kaikille aikuisille itsestäänselvyys, ja se voi tehdä vesilläolosta epämukavaa ja jopa ahdistavaa.
Räpiköintiä. Sillä sanalla Laura Kortelainen, 45, kuvailee uimistaan ennen viime syksyä.
– Uin sammakkoa ehkä 50 metriä ja niin, että niskat kipeytyivät. Ei sitä uimataidoksi voi kutsua.
Kortelainen kertoo, ettei hän ollut lapsena todellakaan mikään vesipeto. Avovesissä puljaaminen lähinnä kauhistutti, sillä järvi ja meri pelottivat häntä.
Uimiseen hänet johdatti ehkä erikoisin syy koskaan: oman hevosen kuolema.
– Olen entinen hevostyttö ja tätiratsastaja. Hevoset ja ratsastaminen olivat ykkösharrastuksiani vuosien ajan aina viime kesään asti, jolloin oma hevoseni kuoli.
– Hevoset työllistivät seitsemänä päivänä viikossa, ja jos tilalle ei olisi tullut mitään, olisin ollut hukassa. Piti löytää myös harrastus, joka sopisi parikymmentä vuotta kipuilleelle selälleni.
Järvenpääläinen Kortelainen oli käynyt muutaman vuoden ajan vesijumpassa ja huomannut sittenkin pitävänsä vedestä elementtinä. Uiminen alkoi kiehtoa, ja hän ilmoittautui viime syyskuussa Tuusulan Uimaseuran järjestämälle aikuisten alkeistekniikkakurssille.
Kurssilla harjoiteltiin vapaa-, selkä- ja rintauinnin perusteita.
– Lähdimme liikkeelle siitä, että laitoimme pään veden alle. Sitten opettelimme tuntemaan vettä, kellumaan ja löytämään oikean uima-asennon.
Viisi kertaa kestäneellä kurssilla edettiin hitaasti teema kerrallaan. Kun rupeama oli ohi, kaikki kahdeksan lähtötilanteeltaan eritasoista aikuista oli oppinut uimaan.
– Halusimme kuitenkin jatkaa ja saimme sovittua jatkokurssin loppusyksylle. Sen päätteeksi suoritimme uimataitomerkin.
Kortelaisen suosikiksi nousi vapaauinti.
– Kun oppii hengittämään, se on oikeasti ihanaa. Etukäteen ajattelin, että selkäuinti on varmasti parasta, mutta sehän on näistä kolmesta ehdottomasti vaikeinta. Perhosuintia en ole vielä opetellut ollenkaan.
Ennen joulua Kortelainen osallistui Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton kilpailuun, jossa oli mahdollisuus voittaa oma uimaopettaja keväälle. Onni oli myötä, ja Kortelainen pääsi Tero Savolaisen oppiin.
Kortelaisen kevääseen on kuulunut yksi viikoittainen harjoitus uimaopettajan kanssa ja sen lisäksi 2–3 uintikertaa yksin tai kaverin kanssa viikossa koronarajoitusten salliessa. Mieluiten hän ui aamuisin.
Kevään tavoitteena Kortelaisella oli oppia uimaan sata metriä putkeen fiksusti.
– Huhtikuuhun mennessä tavoite venyi pikku hiljaa kilometriin, mikä piti uida reilusti alle tunnissa. Nyt sekin sujuu.
Kortelainen oppi myös sukeltamaan.
– En aluksi halunnut tehdä sitä, sillä se pelotti. Luottamalla Teroon ja opettelemalla asiaa pala palalta olin sukeltanut kahteen ja puoleen metriin ilman, että oikein edes tajusin.
Kortelainen kieltää olevansa himotreenaaja.
– Teen omaa juttuani omalla tahdillani. Olen keskittynyt siihen, että ne muutamat yksinkertaiset asiat pysyvät kasassa.
Laura Kortelainen aloitti uimisen alun perin tekemisen puutteen vuoksi.
– Mietin, keksinkö harrastusta, joka antaisi yhtä paljon kuin ratsastus ja hevoset. Yhtenä kevätpäivänä tajusin olevani innoissani kuin lapsi siitä, että pääsen uintitreeneihin. Uiminen tuo tosi paljon iloa arkeeni.
Mikä uimisessa sitten viehättää?
– Vedessä teen töitä vain itseni kanssa: kaikki mitä opin ja teen on itsestä kiinni toisin kuin ratsastuksessa. Asetan itselleni tavoitteet ja pääsen niihin, jos olen sinnikäs. Toisaalta voin uida myös höntsämielessä, jos olen väsynyt.
Sitä hän ei odottanut, että saisi kaupan päälle kivuttomuuden.
– En ole kärsinyt selkäkivuista viime syksyn jälkeen. Hierojani huomasi selkeän muutoksen lihaksistossani neljän viiden viikon uimisen jälkeen. Myös ryhtini on parantunut.
Tulevana kesänä hän aikoo kokeilla avovedessä uintia.
– Tiedän, että tällä uimataidolla pystyn siihen.
Suomalaisten uimataito on kehittynyt hyvään suuntaan viime vuosina. Aikuisista arviolta lähes 80 prosenttia on pohjoismaisen uimataidon määritelmän mukaan uimataitoisia.
Se tarkoittaa, että pystyy veteen pudottuaan ja pintaan päästyään uimaan pysähtymättä 200 metriä, josta 50 metriä selällään.
Suomen Uimaopetus- ja Hengenpelastusliiton koulutussuunnittelijan Tero Savolaisen mukaan arvio on suuntaa-antava. Viimeisin kyselytutkimus aiheesta on vuodelta 2011, ja sekin perustuu vastaajien omaan näkemykseen uimataidostaan.
Joka viides aikuinen on kuitenkin uimataidoton.
– Heikko uimataito tai uimataidottomuus on riskitekijä vesillä liikkuessa, mutta se aiheuttaa huolta myös kansanterveydellisesti. Uinti on kuitenkin elinkaarilaji, jonka kautta omaa toimintakykyä voi pitää yllä myös seniori-iässä, Savolainen sanoo.
Suomessa uimataito määritellään kansalaistaidoksi, joka on syytä osata liikkuakseen turvallisesti vesillä ja veden äärellä.
– Hyvä uimataito ei yksinään pelasta, on oltava myös tervettä maalaisjärkeä. Se auttaa arvioimaan ja välttämään vaaratilanteita, Savolainen muistuttaa.
Myös olosuhteet on hyvä pitää mielessä. Moni hallitsee uimisen altaassa, mutta veden varaan jouduttaessa tilanne on harvoin yhtä suotuisa.
– Se, että pystyy uima-altaassa uimaan tietyn matkan, ei välttämättä päde avovesissä. Vesi saattaa olla kylmää, on aallokkoa tai virtauksia, Savolainen sanoo.
Siksi oman uimataidon kehittäminen kannattaa myös aikuisena.
– Kaikki oppivat uimaan. Taidon voi oppia myös vanhemmalla iällä, vaikka se voi vaatia enemmän aikaa.
Uimataidottomuus aiheuttaa edelleen häpeää, mutta asiassa on menty eteenpäin kymmenen viime vuoden aikana.
– Ihmiset uskaltavat tulla jo paremmin esiin uimataidottomuutensa kanssa ja lähtevät rohkeammin kehittämään uimataitoaan, Savolainen näkee.
Kurssejakin on nykyisin aiempaa enemmän. Esimerkiksi tekniikkakursseja on niin aloittelijoille kuin lajin harrastajille.
– Avovesiuinti, triathlon ja uinti kuntoilumuotona ovat nostaneet päätään. Omaa uintitekniikkaa halutaan kehittää myös niitä varten.