Joulurauhan julistamisella on Suomessa katkeamaton perinne aina 1300-luvulta lähtien. Keskiajalla joulurauhaa rikkoville oli luvassa kovemmat rangaistukset kuin arkena.
Suomen Metsästäjäliiton mukaan vanhaan riistakulttuuriin on kuulunut joulurauhan julistaminen myös eläimille. Edelleen moni metsästysseura julistaa joulurauhan riistalle. Joissakin seurakunnissa on ollut tapana julistaa lemmikkien joulurauha.
Suomalaisen kirjallisuuden seuran SKS:n arkistotutkijan Juha Nirkon mukaan suomalaisessa kansanperinteessä näkyy arkisen elämän rauhoittaminen jouluna ja vaatimus siitä, että eläinten tulee antaa olla omissa oloissaan.
– Puumalassa sanottiin, että metsistä lauottiin kaikki pyydykset, jotta tapionkarjakin saisi joulurauhan. Ruovedellä metsään ei saanut mennä hakkaamaan puita. Rovaniemeltä on puolestaan perimätieto, että pesäpäivinä ei saanut hakata tuoretta puuta tai karhut syövät eläviä kesällä.
Pesäpäivillä tarkoitettiin muutamia talvipäivänseisauksen jälkeisiä päiviä, jolloin päivä ei vielä lähtenyt pitenemään. Silloin ihmiset olivat kodeissaan ja eläimet pesissään.
– Yksi sananlaskuista sanoo, että ”Jokainen jouluksi kokoaa, kettukin kenkärajojaan” eli joulu kuuluu jokaiselle, myös metsän eläimille ja niille, joilla on köyhemmät olot, Nirkko mainitsee.
Joulu, kuten kaikki suuret juhlapyhät, oli ennen vanhaan otollinen aika taikojen tekemiselle. Joulussa ajateltiin olevan pienoiskoossa ainekset koko seuraavalle vuodelle. Siksi monet jouluun liittyvät taiat liittyivät karja- tai metsästysonneen.
Vuodenvaihteeseen liittyi hauska ajatus siitä, että seuraavana vuonna muistuttaa sitä eläintä, jonka ensimmäisenä kohtaa uutena vuotena. Jouluun liitettiin myös käyttäytymissääntöjä, joiden rikkomisesta seurasi rangaistus.
– Ajateltiin, että jos koira haukkuu jouluna, susi syö sen seuraavana vuonna tai kärpäsiä tulee paljon, jos metelöi joulusaunassa, kertoo Juha Nirkko.
Ajateltiin, että jos koira haukkuu jouluna, susi syö sen seuraavana vuonna.
Jouluna haluttiin muistaa kotieläimiä, kuten lehmiä tai hevosia, ylimääräisellä ruoka-annoksella. Puumalasta on tieto, että samalla sanottiin: ”Joul, joul, lehmäsei”. Tällä tahdottiin lehmienkin ymmärtävän, että on suuri juhla.
Metsän eläimistä muistettiin etenkin pikkulintuja kauralyhteellä tai jyvillä. Ajateltiin, että linnut eivät syö tulevaa viljasatoa, jos niitä muistaa jouluna.
– Kauralyhde on ollut hyvin tavallinen aihe myös vanhoissa joulukorteissa, Nirkko toteaa.
Entisaikojen ihmiset pitivät metsän eläimiä arvossa ja kunnioittivat niitä osana omaa elinympäristöä. Metsään ja eläinkuntaan haluttiin kuitenkin pitää tietty etäisyys. Ihmiset ajattelivat, että jos metsän eläin tulee pihapiiriin, se tietää onnettomuutta.
Ihmisten ja eläinten välimaastossa liikkuivat kodin haltijat, joista muokkautuivat jouluun olennaisesti kuuluvat punalakkiset tontut.
Tonttujen tehtävänä oli pitää silmällä taloa ja muita rakennuksia sekä ihmisten tekosia. Tutussa Yrjö Jylhän suomentamassa Tonttu-runossa tonttu kulkee valvoen jouluyössä tarkistaen talot ja tilukset. Runossa viitataan myös metsän rauhaan.
”Vaiti metsä on lintuineen,
luonnon mahlat on jäässä,
koski vain ihan hiljalleen
pauhaa matkojen päässä.
Tonttu lumoissa kuutamon
kuulevinaan ajan virtaa on,
mietti, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.”
Jouluna kodinhaltijaa tai kotitonttua tuli muistaa puuroannoksella tai viinaryypyllä. Perinteisissä joulukorteissa ja -saduissa yksi keskeinen teema on tonttujen ja eläinten yhteinen joulunvietto, johon kuuluu muun muassa joulupuuron syöminen.
– Meidän tietoisuuteemme kuuluu vahva visuaalinen mielikuva metsän eläimistä viettämässä joulua tonttujen kanssa. Aihetta on käsitelty myös musiikissa, Juha Nirkko toteaa.
– Esimerkiksi mainiossa Nissepolkka-laulussa lauletaan: ”Kas, nythän on joulu ja nythän on joulu ja nythän on joulu taas. Ja metsän pikkuväki juhlii, kun on rauha maas. Ja valmiina riihellä tonttujen keittämä joulupuuro on. Ja kaikki saapuu piiloistansa joulun viettohon”.