"Vie nämä laatikot roskiin" – sota-ajan sadoista kirjeistä ja kuvista muodostui Seppo Suihkolle tutkimusmatka omien vanhempien elämään

Palvelutalossa asunut yli 80-vuotias Leena Suihko opasti nuorempaa poikaansa ja antoi tälle kaksi isoa pahvilaatikkoa. Ne olivat täynnä sota-ajan kirjeitä.

‒ Veljeni ei hävittänyt laatikoita, vaan vei ne kotiinsa. Sieltä ne päätyivät minulle, kertoo ”Sodasta ja rakkaudesta” -teoksen kirjoittaja Seppo Suihko, 73, Lapinjärven Pukarolla sijaitsevassa yli satavuotiaassa vapaa-ajan asunnossaan.

Mies jäi vuonna 2012 eläkkeelle Sibelius-Akatemian hallintojohtajan tehtävistä ja alkoi harrastaa kirjoittamista: esseitä, novelleja, runoja, sukututkimusta.

– Sitten rupesin tutkimaan veljeni pelastamia kirjeitä. Päätimme, että äidin toivomusta ei noudateta. Noin 700 kirjettä, jotka vanhempamme Olli ja Leena kirjoittivat toisilleen jatkosodan aikana, ansaitsivat mielestämme paremman kohtalon. Ne tulisi lukea, järjestää ja koota kirjaksi, jotta me jälkipolvet tietäisimme, millaisiin raastaviin olosuhteisiin vanhempamme joutuivat nuorella iällä.

Vanhempien kirjeet makasivat Seppo Suihkon tuvan pöydällä.

– Järjestin niitä kirjoitusvuosi kerrallaan, hän kertoo neljän vuoden urakastaan.

Kirjeistä välittyy heidän erilaisuutensa, mutta myös kaikki se, mikä heitä yhdisti.

‒ Ollin kirjeet yhteen riviin, ja niiden viereen Leenan kirjeet, aina vuosi kerrallaan. Merkkasin kohtia, joihin halusin palata, ja vanhempieni tarina kysymyksineen ja vastauksineen alkoi hahmottua.

Kun käsikirjoituksen ensimmäinen luonnos oli valmis, luottolukijat katsoivat, että sitaatteja oli liikaa.

– Työstin tekstiä kertovampaan suuntaan. Sen jälkeen sanottiin, että muuten hyvä, mutta olisihan tekstiin voinut jäädä muutama sitaatti!

Sota-aika ravisteli yhteiskuntaluokkien rajoja.

– Sattumakohtaaminen armeijan kuorma-auton lavalla toi yhteen lähtökohdiltaan tyystin erilaiset nuoret - omat vanhempani. Olen lähes varma siitä, että jos sotaa ei olisi tullut, he eivät olisi tavanneet toisiaan, Seppo Suihko sanoo.

Helsinkiläinen Leena Kuusi oli akateemisessa perheessä kasvanut aatelistyttö. Koulu, opiskelu ja kulttuuriharrastukset olivat tärkeitä. Perheen lapset kirjoittivat, soittivat ja lauloivat.

Karjalaispoika Olli Suihko jäi vastasyntyneenä orvoksi äidistään, kasvoi ensin isovanhempiensa luona Harlussa ja sittemmin isänsä uudessa perheessä Punkasalmella.

Isän ja pojan välit jäivät etäisiksi, ja poika passitettiin 11-vuotiaana Valkeakoskelle setänsä kasvatettavaksi. Hän kävi ammattikoulun ja meni työelämään. Hän urheili, metsästi, liittyi suojeluskuntaan ja kouliutui erinomaiseksi ampujaksi.

‒ Isä kertoi sodasta, mutta ei mitenkään mässäillen, Suihko muistelee.

‒ Hän oli käsikranaatin heitossa reserviupseerikoulun mestari, ja meistä pikkupojista oli jännittävää kuulla, kuinka hän oli talvisodassa tuhonnut vihollisen korsuja niin kaukaa, että nämä eivät kyenneet hahmottamaan heittäjän sijaintia. Kyllä isä sai siitä sädekehän. Voi myös olla, että kertomalla kokemuksistaan hän halusi kunnostautua äitini suvun silmissä.

Suihko luonnehtii, että oli avartavaa päästä tutkimusmatkalle omien vanhempien elämään.

– Kirjeistä välittyy heidän erilaisuutensa, mutta myös kaikki se, mikä heitä yhdisti. He täydensivät toisiaan, katsoivat eteenpäin ja loivat yhdessä uutta.