Kolumni Kriisi laukalla

Olin siinä uskossa, että ikäkriisi liittyy kehon vanhenemiseen, solujen kykenemättömyyteen uusiutua. Että hiukan turhamaisena, menetykseni tulisi olemaan lähinnä visuaalinen ja sen oppisin kyllä lopulta hyväksymään. Järkytyin kun ymmärsin, että ei, sehän on hyvän ja sisällöltään rehevän elämän menetyksen pelko, joka on se kauhun paikka.

Viime aikoina olen itselleni kertonut, että noin 25 vuoden kuluttua hyvä elämäni on ohi. Virkeys, tarmo, innostuneisuus ja kutakuinkin kaikki ilo kadonnut. Jäljellä on itsensä toistavat päivät kuin Päiväni Murmelina -elokuvassa – mitä jonnet ei todellakaan muista. On vain liiankin tuttuja rutiineja, joiden avulla rytmitän päiväni. Syön joka päivä kolmet ateriani samaan kellonaikaan. Teen ehkä sosiaalisen kierroksen kaupungin kahvipaikoissa, joissa samassa tilanteessa olevat miehet ovat aina samaan aikaan kussakin toriparlamentissa. Entä päivänpolttavien asioiden kaverillisesta kinastelusta kieli poskessa ja faktat vähän sinne päin – tuleeko minullekin siitä päivän ainoa mieleni lämmin ateria?

Hankin varmaan kenkiin nastat, jottei jo hiukan hauraan luun tulehtunut murtuma tapa. Pitkäaikaisen sairauden murtamana, hyvä kun pääsi pois, ei tarvitse enää kärsiä, miettivät kenties kuolinilmoitukseni kirjoittajat.

Ilmeisesti olennainen osa elinkaarta on keksiä elämänsä sisällön aina uudestaan.

Vai elänkö talvet etelässä? Huoneistokompleksissa, jossa on munuaisen muotoinen yhteinen uima-allas. Sielläkö teen joka päivä samat asiat? Kävelen rantaa pitkin pohjoiseen ja poimin kosteasta hiekasta jälleen muutaman simpukankuoren, patiolla olevaan isoon lasiseen astiaan. Paluumatkalla tervehdin paria vanhaa padrea, pelaamassa joka päivä samaan aikaan petankkia samassa puistossa. Meidän mukaan voisi säätää kellonsa.

Ilmeisesti olennainen osa elinkaarta on keksiä elämänsä sisällön aina uudestaan: ainakin lasten lähdettyä kotoa ja työelämän loputtua. Toivottavasti en ole silloin yksinäinen.

Iloitsenko ehkä vuodenajoista? Pajunkissoista, talviturkin heittämisestä, naurettavan kokoisista sieniryppäistä ja ensilumesta. Jolloin kaivan jälleen nastakengät kaapista, jotta näkisin vielä ne seuraavatkin pajunkissat. Tuollaistako se silloin on?

Paljonko on siinä vaiheessa jäljellä nokkeluudestani, mieleni notkeudesta? Ymmärränkö kognitiivisten taitojen määritelmän, niin kuin se Wikipediassa lukee? Vai onko ne vain sanoja mitä tuijotan epikriisissäni, jonka lapseni minulle selittää, vahaliinaisen keittiönpöytäni yli. Puhuen yhtä harkitusti kuin omalle lapselleen kukista ja mehiläisistä. Kaikkea ei tarvitse kertoa, osaan ehkä vielä lukea mikroilmeitä. Tunnenko itseni silloin tyhmäksi, tulenko kenties itsepäiseksi?

Huumorin. Sen kun saisin säilyttää, mieluiten yhdessä rakkaani kanssa. Parisuhteen liimoista vahvimman. Ehkä se vielä auringonlaskunkin aikaan välillä välkähtää kuin lamppu juuri ennen loppuun palamista. Jolloin katsot minua niin kuin silloin ennen. Vain me tietäen naurumme yhteyden.

Kristian Willner kirjoitti monta vuotta sitten kolumneja Lovariin Eino Nitti -pseudonyymillä, nyt hän palaa kolumnistien joukkoon.

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Mistä tänään puhutaan?

Kun tilaat uutiskirjeen, saat päivittäin sähköpostiisi tärkeimmät paikalliset uutiset. Uutiskirje lähetetään sähköpostiisi joka päivä kello 14.

Lomaketta suojaa reCAPTCHA, johon pätevät Googlen Tietosuoja ja Käyttöehdot.

Palvelut