Mielipide: Loviisan Seurahuone kulttuurin käyttöön!

Kirjoittaja haluaa Loviisan Seurahuoneelle enemmän kulttuurikäyttöä. Arkisto/Mia Grönstrand

Thomas Rosenberg, kaupunginvaltuutettu (RKP)

Viime kaupunginvaltuuston kokouksessa käsiteltiin aloitetta koskien Seurahuonetta ja sen (ali)käyttöä kulttuuritalona. Yhtenä aloitteentekijöistä, ja samalla hyvinvointilautakunnan puheenjohtajana (joka oli aloitetta käsitellyt, ja yksimielisenä pitänyt sitä aiheellisena), pidin asiasta puheenvuoron joka pituutensa takia jäi osin pitämättä. Tässä puhe kokonaisuudessa, vain hieman muokattuna.

Taustoittaakseni kysymystä paremmin, lyhyt katsaus talon historiaan. Liioittelematta voi sanoa, että Seurahuone 160 vuotisen historiansa aikana on aina aiheuttanut omistajilleen päänsärkyä.

Kun kaupungin porvaristo Loviisan palon jälkeen 1855 rakennutti talon (viranomaisten vaatimuksesta) kiisteltiin kovasti siitä miten prameaksi taloa rakentaa; alempi porvaristo olisi tyytynyt yksinkertaisempaan kestikievariin, jossa majoitustilaa matkustaville, mutta ylempi porvaristo sai tahtonsa läpi, eli komea talo ”sossieteetille”, jossa upea juhlasali, ravintola, kabinetti ja hotellihuoneita.

Ja sama sävel on jatkunut, lähes koko ajan: vaikeudet saada toimintaa kannattavaksi ovat olleet jatkuvia.

Seurahuone on ajoittain ollut kaupungin omistama, olkoonkin alussa lähinnä sen ajan ”Alkon” puitteissa, eli kaupungin anniskeluyhtiön omistamana. Mutta kaupunki on periaatteessa aina pyrkinyt löytämään talolle yksityinen omistaja, tai ainakin toimintaa ylläpitävä yrittäjä.

Myös itse rakennus on aina ollut ongelmaksi; korjaukset ja muutostyöt ovat seuranneet toisiaan, ja valitukset vuodoista, kylmyydestä ja niin edelleen ovat aika ajoin täyttäneet paikallislehtien palstoja.

Mutta keskeistä, ainakin tässä yhteydessä, on talon varsin pitkä toimiminen, n 100 vuoden ajan, Loviisan keskeisenä kulttuurin näyttämönä.

Ei ainoastaan kaupungin kerman juhlille ja glamourille, vaan myös teatterille, konserteille, elokuvalle, esitelmille jne. Mutta myös ruumiilliselle kulttuurille, kuten voimistelulle, painille ja nyrkkeilylle. Seurahuone toimi lähes koko 1900-luvun koko kaupungin kulttuuritalona, vaikka se aluksi pelkästään sossieteetille rakennettiinkin.

Uusi vaihe koitti kun omistajat lopulta v 1984 lopettivat toiminnan, kannattamattomana.

Silloin kaupungin kulttuuriväki nousi taistoon talon puolesta, saadakseen sen yhtäältä suojelluksi ja toisaalta kaupungin omistukseen – nimenomaan kulttuuritaloksi.

Hanketta ajoi aktiivisesti myös silloinen kaupunginarkkitehti, mutta eipä ole kaupunginarkkitehtia enää juurikaan siinä roolissa näkynyt.

Seurahuoneen suojelu onnistui, mutta kaupunki kieltäytyi ostamasta taloa. Tämä tapahtui vasta n 10 vuotta myöhemmin, 1996, jolloin Suomen EU-liittymisen myötä avautui mahdollisuus saada rahoitusta talon kunnostukseen kirjastoksi – tai mediateekiksi, moderni käsite joka silloin toimi porkkanana EU-rahoille. Saimme maamme kauniimman kirjaston, mutta kaupungin 20 vuoden huolimaton rakennuksen ylläpito johti lopulta kirjaston evakuoimiseen ja kirjojen hävittämiseen – kulttuuriskandaali sekin.

Mutta sitten ilmaantuikin yllättäen mahdollisuus uudelleen kunnostaa talo, tällä kertaa alkuperäiseen funktioonsa, kulttuuritaloksi. Porkkanana tällä kertaa suuren energiayhtiön ainakin puolittain lupaama taloudellinen tuki, sekä kunnostukseen että tuntuvien vuokrien muodossa. Kulttuuriväki iloitsi, mutta päättäjät, eli me, olimme epäileväisä ja asetimme tiukat ehdot, eli rahaa ainoastaan ulkokuoren ja katutason kunnostukseen. Selvää oli myös, että talon toiminta oli ulkoistettava. Hanketta monin tavoin alulle panema lupaus sponsorirahoista jäi ikävä kyllä haaveeksi, sponsorin vetäydyttyä hiljalleen hankkeesta.

Silloin oltiinkin yhtäkkiä mahdottoman yhtälön edessä, sillä kuka haluaisi toimia yrittäjänä talossa, jota lähes mahdoton pyörittää kannattavalla tavalla – erityisesti kun yrittäjän itse oli vastattava lähes kaikesta talon sisällä, eli keittiöstä, kalusteista, tekniikasta jne.?

Ei mikään yllätys, että halukkaan yrittäjän löytäminen kesti. Onneksi sellainen lopulta löytyi, eli tunnettu ravintoloitsija, jolla loviisalaistausta. Hyvä niin.

Mutta sisäänrakennettu ongelma jatkui, sillä paikallinen kulttuuriväki totesi nopeasti törmäämänsä vuokriin, joihin heillä harvoin on varaa, samalla kun yrittäjän luonnollisesti on saatava omansa takaisin, ja muutenkin taloutta toimintaan.

Tekemämme aloite on yritys löytää ratkaisuja nimenomaan tähän ongelmaan, jo olemassa olevan vuokrasopimuksen puitteissa.

Suurempi käyttöaste on kaiken järjen mukaan kaikkien osapuolten intressissä – myös yrittäjän. Valtuuston päätöksen mukaan aloite ei johda toimenpiteisiin, nykyiseen vuokrasopimukseen (5 + 5 vuotta) viitaten. Ymmärrän, mutta toivon kuitenkin rakentavien keskustelujen talon käytöstä jatkuvan.

Kommentoi