Väittäisin, että jokaisella suomalaisella on jonkinlainen (viha/rakkaus?) suhde hiihtoon. Ensi viikolla alkavat hiihtolomat ja likipitäen täydelliset hiihtokelit saavat ladut täyttymään punaposkisista kuntoilijoista. Toiset, kuten allekirjoittanut, voivat tyytyä muistelemaan omia hiihtokokemuksiaan kaukaa lapsuudesta, jotka menivät enimmäkseen Sliippareitten ”hiihdän kouluun kesät talvet” tyylisesti.
Jos urkkatunnilla oli hiihtoa, niin kouluun hiihdettiin, oli tienpientareelle lentänyt hiekoitushiekkaa tai ei.
Koulun hiihtokilpailuissa, kun puusuksi katkesi mäessä, joutui pohraamaan umpihangessa takaisin koululle, sukset kainalossa. Tai vaihtoehtoisesti, jos sää oli yön aikana ehtinyt muuttua, niin ei auttanut, vaikka koko koulumatkan yritti vedellä kaikenlaisten pikku havujen ja risujen yli. Havuja, perkele! Järven ympäri kulkeva latu oli aika raskas nostella kilon painoiset köntit suksien pohjissa. Ja räkä poskella suunnilleen viimeiseksi taas.
Viikonloppuisin ja tietysti hiihtolomalla paineltiin ladun tukkeeksi vitosen lenkille viiden kakaran letkana. Tahti oli yleensä yksi askel eteen ja kolme taakse. Huuto: ”Latua!” tuli tutuksi. Peltomäki oli kauhistuttava, kalliolta pellolle laskeva jyrkkä ja pitkä mäki, jossa kerrankin kaaduttuaan huomasi vaan, että ohoh, sukset on kyllä vierekkäin, mutta toisen kärki osoittaa eteen ja toisen taakse. Onneksi penskana nivelsiteet oli vielä aika joustavat.
Meren jäälle laskettiin Pahalammen niemestä kalliolta niin ikään suoraa päätä alas, mitä nyt kaapattiin puiden rungosta kiinni aina välillä, ettei vauhti noussut ihan syöksylaskuksi.
Ainoat mukavat muistot liittyvätkin meren jäällä hiihtämiseen, joko auringonpaisteessa muuten vaan, tai hevosen perässä minareilla, toisen yllyttäessä ratsua villiin laukkaan, lumi pöllyten niin, että perässä naruissa roikkuva ei varmasti nähnyt yhtään mitään.
Jos on sukset ristissä sen hiihtokaverin kanssa, niin lähtee yksin.
Ihan jokaiselta löytynee omanlaisensa ikimuistoiset hiihtoretket ja hetket. Jos on reipas ja suksi luistaa, niin niitä voi hankkia lisää ihan vaikka vielä tänään. Ja jos on sukset ristissä sen hiihtokaverin kanssa, niin lähtee yksin.
Hiihtäminen kuvaa hyvin myös elämää. Vaikka ihan hirveästi ei tule kuunneltua Suomi-poppia, niin ehdoton helmi ja suosikkini on Antti Tuiskun ”Mä hiihdän”. ”Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli, onks sen jälkeen uusi mäki, onks sen jälkeen vielä mäki”. Sopii ihan täydellisesti tähän korona-aikaankin. Jaksaa jaksaa.
Hiihtäjää minusta ei kuitenkaan tullut, eikä perässähiihtäjää ainakaan. Ihme hiihtäjä on eri juttu.
Saaa Lång on loviisalainen kaupunginvaltuutettu (sit) ja pienviljelijä.