Saara Lång, kolumni: Aina ajankohtainen

Jostain syystä kolumnia alkaa kirjoittamaan aina vasta viimeisenä iltana. Siihen asti on aikaa miettiä, mihin ajankohtaiseen aiheeseen tällä kertaa tarttuisi. Yleensä siinä kuitenkin käy niin, että joku aihe siellä kaihertaa takaraivossa, ja vaikka kuinka miettisi, että pitäisikö nyt kirjoittaa koronan 2-aallosta, EU-tukipaketista tai kenties BB-talon loviisalaisesta asukista, niin aina palaa siihen, mikä valtaa alaa omissa ajatuksissa.

Kuoleminen, kuolema. Voiko, saako siitä edes kirjoittaa? Kirjoittaa julkisesti? Kun oman äidin aika lähestyy loppua, kun työkaveri kuolee äkillisesti, kun kuolema on tavallaan läsnä meidän kaikkien elämässä näinä ”uusina aikoina” – koronavirushan on periaatteessa vain yksi uusi flunssavirus, mutta jos siihen voi kuolla...?

Nuorena kuolemaa ei ajattele. Jos joku samanikäisistä kuolee, se on käsittämätön, traaginen yksittäistapaus. Vanhemmiten, kun väki ympäriltä alkaa vähetä, alkaa itsekin tajuta, että jäljellä oleva aika on rajallinen. Mutta alkaako sitä arvostaa yhtään enempää tai yrittää muuttaa mitään? Ehkä elämän rajallisuus itse asiassa selittää ihmisluonnon ahneutta. Miksi mikään ei riitä? Jos tietäisit, että aikasi on tullut, etkö sinäkin haluaisi vielä yhden päivän, yhden tunnin, yhden hetken lisää?

Se oli varmaan joku muisto alitajunnastani, joka ohjasi käteni tarttumaan Hemingwayn romaaniin Kenelle kellot soivat. Miksi muuten olisin sattunut juuri nyt lukemaan uudelleen kirjan, jossa kuvataan niin ällistyttävän arkisesti, miten päähenkilö elää tavallaan koko merkityksellisen elämänsä kolmen päivän aikana. Voiko kolme päivää olla riittävästi? Entä mitä pitäisi ajatella kreikkalaisten draamakäsityksestä, jonka mukaan, vaikka olisi elänyt kuinka menestyksekkään ja upean elämän, jos sen lopussa paljastuukin, että kaikki on ollut petosta, jotain ihan muuta kuin mitä oli kuvitellut, muuttuuko koko elämä silloin kertaheitolla arvottomaksi?

Toisaalta, onko sillä mitään väliä? Kuolemasi hetkellä, arvioiko kukaan muu kuin sinä itse elettyä elämääsi, silloin kun se vilistää silmiesi editse? Jos sinä itse, sinun egosi niin sanotusti, lakkaakin olemasta ja palaat tomuksi, alkeishiukkasiksi, elektroneiksi, kvarkeiksi ynnä muuksi, mistä kaikki aine ja sitä kautta elämä on rakentunut. Värähtelisit osana universumia, yhtä sen kanssa, mutta vapaana kaikista vaatimuksista. Niin haluaisin ainakin kuvitella.

Kirjoittaja on Loviisan kaupunginvaltuutettu (sit) ja pienviljelijä.

Muuttuuko koko elämä kertaheitolla

Muuttuuko koko elämä kertaheitolla

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Keskustelu